Pakkaslumi narskui ilkeästi jalkojeni alla kun kävelin reipasta tahtia kauppaa kohti. Kirpeä talvinen ilma tuntui pistävänä keuhkoissa ja tunsin kuinka kaikki paikat alkoivat olla umpijäässä. Montaa vastaantulijaa ei noiden muutaman kävelemäni kilometrin aikana ollut tullut vastaan. Onnekkaita ne kaikki ihmiset, jotka istuivat omissa kodeissaan lämpimässä eivätkä olleet matkalla ruokaostoksille tässä hyytävän kylmässä säässä.

Toisaalta olihan se minun oma syyni, että olin suostunut lähtemään yksin pakkaseen kävelemään. Olisin voinut jäädä kotiinkin, laiskottelemaan, mutta sitten olisin joutunut vapaapäivänä nousemaan aikaisin lähteäkseni vain ostamaan ruokaa. Oli siis ollut viisaampaa ottaa härkää sarvista ja tehdä ruokaostokset vielä kun jaksoi. Huomenna voisin nukkua niin pitkään kuin haluaisin ja jäädä vaikka sänkyyn koko päiväksi jos siltä tuntuisi. Ruokaa löytyisi jääkaapista eikä tarvitsisi lähteä enää uudestaan kauppaan, paitsi jos unohtaisin jotakin tärkeää. Sekään ei olisi ensimmäinen kerta, eikä viimeinenkään, mutta uskoin muistavani kaiken tarpeellisen tällä kertaa.

Kävellessäni olin ehtinyt miettiä tulevan viikon suunnitelmia. Näkisin pitkästä aikaa erästä hyvää ystävääni, joka oli jäänyt kotipaikkakunnalle asumaan kun itse olin muuttanut opiskelemaan kauemmas. Tapaamisen ajatteleminen pisti heti perhoset pyörimään kehää vatsassani. Olimme ystäväni kanssa tunteneet toisemme vasta muutaman vuoden, siitä huolimatta minusta tuntui, että hän oli luotettava ja rehellinen ystävä. Hänen kanssaan minulla oli hyvä olla, oli sitten sydämellä millaisia murheita tai iloja tahansa.

Kaupan ovet aukesivat kutsuvasti ja astuin niistä sisään varmoin askelin. Kauppa oli lähes autio, muutama vanhus vaelteli sieluttoman oloisena käytävillä etsien omia ostoksiaan keltaiset muistilaput käsissään. Itselläni oli myös ostoslista mukana, tosin kännykkäni muistissa. Pidin sitä itselleni luotettavampana tapana muistaa asiat, lapun kuitenkin hukkaisin hetkessä johonkin pohjattomista taskuistani. Sain kerättyä tarvitsemani asiat nopeasti koriin ja kiiruhdin maksamaan ostokseni.

Olin kauppassa käynnin aikana lähes unohtanut pakkasen purevuuden ja se tuntui iskevän suoraan luihin sekä ytimiin heti parin askeleen jälkeen. Nostin takin kaulusta hieman, pistin askeliin vauhtia ja syvennyin taas ajattelemaan ystäväni tapaamista.

Matka kaupasta kotiin tuntui kestävän ikuisuuden, kun vihdoin olin kotiovella huomasin avaimieni jääneen sisälle. Voi hemmetti! Onneksi en asunut yksin vaan erään opiskelukaverini kanssa. Hän tosin oli vielä koulussa ja tulisi sieltä vasta parin tunnin kuluttua. Kerrostaloasunnoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että voi odotella rappukäytävässä eikä tarvitse palella ulkorappusilla. Soitin vielä kaverille varmistaakseni, että hän olisi tulossa suoraan asunnolle eikä lähtisi suoraan koulusta viikonlopun viettoon. Hän lupasikin tuoda avaimet heti, oli kuulema sopiva tauko menossa. Onneksi hänellä oli auto, joten pääsisin pian sisälle.

Hieman alle puolen tunnin kuluttua kaverini, pitkä ja laiha 19-vuotias poika, tömistelikin rappusia ylös avaimet kilisten.

- Miten sä nyt tuolleen avaimes unohdit? Ajattele, jos mä olisinkin jo lähtenyt mutsin luona käymään. Olisit joutunu soittamaan jollekin talkkarille ja maksamaan avaamismaksut ja muuta. Onneks mä olen susta huolehtimassa, Dan sanoi ja hymyili veikeästi. Sen suklaanruskeissa silmissä oli aina omanlainen hymynsä.

- Onneks sä tosiaan olet olemassa, en tulis toimeen ilman sua. Sun pitää varmaan alkaa tekemään mulle tarkistussoittoja aamuisin, että onko avaimet varmasti mukana. Meidän mutsi teki sitä joskus kun mä olin tyyliin ekalla luokalla, naurahdin Danin avatessa ovea. Se jäi pitämään ovea auki kuin mikäkin vanhanajan herramies. En voinut olla virnistämättä, Dan oli mukava poika, jonka kanssa me tultiin tosi hyvin toimeen.

- Ehkä mä voin vaan toivoa, että sä muistat ne omat avaimes etkä soittele mua aina availemaan ovia. Mutta eipä tästä paljon vaivaa ollu. Mites sä olet muuten suunnitellut juhlistavasi rauhallista erakkoviikonloppuasi? Kun kissa on poissa ni hiiret tanssii pöydillä, vai miten se nyt menikään? Dan vinkkasi silmää ja sai minut taas naurahtamaan.

- Mä olen lähinnä ajatellut syödä, nukkua ja oleilla vaan. Jos telkkarista tulee joku kiva leffa niin sellasen vois katella, mutta muuten pääasiassa löhöilyä vaan, selitin. Niinhän se suunnitelma olikin, ehkä soittaisin puhelun tai parikin ja muuten eläisin todellista erakon elämää.

- Okei, mutta hei, mun täytyy nyt mennä. Ne alkaa varmaan jo ihmettelemään miten kahvitauko venyikin näin pitkäksi, Dan selitti ja oli jo puoliksi ulkona ovesta.

- Juu, vie terveisiä mutsilles ja Kisselle pusuja multa. Hyvää viikonloppua äläkä hölmöile! vannotin Dania, joka suu hymyssä heilautti kätään ja katosi lopulta kokonaan ovesta rappukäytävään.

Me oltiin Danin kanssa tutustuttu joskus yläasteen lopulla. Oltiin molemmat menossa samaan kouluun opiskelemaan ja opinto-ohjaaja taisi ehdottaa että kannattaisi hankkia yhteinen vuokra-asunto, kun kummatkin joutui muuttamaan pois kotipaikkakunnalta. Onneksi Dan oli älyttömän mukava ihminen ja me tultiin heti alusta asti hyvin toimeen. Molemmilla oli hieman omalaatuinen, mutta yhteensopiva, huumorintaju. Joskus aiemmin olin ehkä elätellyt jonkinlaisia romanttisia toiveita Dania kohtaan, mutta kaikki sellainen oli meidän väliltä kadonnut jo aikoja sitten. Oltiin oikeasti pelkkiä kavereita.

Purin ostokset kassista ja istahdin hetkeksi istumaan lattialle. Siinä oli monesti tullut mietiskeltyä elämää ja juteltua vaikka mistä. Nyt mielessä pyörivät kuvitelmat ja haaveet mitä seuraavalla viikolla voisi tapahtuakaan. Viimeksi olin nähnyt ystävääni kuukausi sitten, hän oli silloin tullut luokseni melko yllättäen. Edellisenä iltana hän soitti ja sanoi olevansa tulossa aikaisella linja-autolla. Eihän sellaiseen voi oikein sanoa vastaan. Ystävä oli viipynyt luonani muutaman päivän ja lähtenyt lähes yhtä yllättäen pois.

Perjantai-ilta tuntui kuluvan kuolettavan hitaasti, hetken aikaa jaksoin tehdä koulutehtäviä koneeni ääressä ja muutaman kerran vilkaista mitä telkkarista mahtoi tulla. Lopun aikaa makoilin lattialla ajatusten karkaillessa aiheesta toiseen.

Puoli yhdeksän aikaan havahduin hereille horroksestani puhelimeni alkaessa soida. Soittaja oli isä. Hän kyseli kuulumisia kuten tavallista. Isän kanssa tulin mainiosti toimeen, me olimme aina olleet toisillemme hyvin läheisiä. Muuttoni oli tainnut koskea enemmän isään kuin minuun. Hänen ainoa lapsena oli lähtenyt maailmalle ja hän itse oli jäänyt asuttamaan isoa taloa kahden koiran kanssa. Äitini oli jättänyt meidät minun ollessani nelivuotias. Itse en siis paljoakaan muistanut äidistäni. Tiesin vain, että hän oli lähtenyt ulkomaille toisen miehen perään. Isä oli minulle todella tärkeä ja rakas ihminen, jota ilman en olisi uskaltanut lähteä kokeilmaan onneani maailmalla.

Puhelun päätyttyä päätin mennä nukkumaan. Ei olisi järkeä valvoa vasten tahtoaan, varsinkaan viikonloppuna kun saisi nukkua ihan miten itseä huvittaisi. Vaihdoin pyjaman päälleni ja sammuttelin asunnosta ylimääräiset valot. Yöpöydällä oleva pieni lamppu loi pehmeää valoaan makuuhuoneeseen. Istahdin sängyn reunalle ja jäin kuuntelemaan hiljaisuutta. Kerrostaloksi tämä oli rauhallista sorttia, naapurit olivat mukavia ja hiljaisia ihmisiä.

Aamulla heräsin taas puhelimen soimiseen. Se oli minun rakas ystäväni, joka soitti kellon näyttäessä vasta puolta kymmentä.

- Moi, sori jos mä herätin sut. Oli vaan pakko soittaa kun mä olen kohta sun ovellas, kuului tuttu ääni puhelimesta. Minulla meni hetki tajuta mitä olin juuri kuullut, sydän alkoi takoa tuhatta ja sataa.

- Miten sä olet tänne tulossa? kysyin tyhmänä kun en saanut muutakaan järkevää ulos suustani.

- Selitän kohta, kai sä olet kotona? kuului hilpeä vastaus.

- Joo, olen mä. Juotko sä teetä jos mä keitän? kysyin jo hieman heränneempänä. Olin jo etsimässä toisella kädellä fiksumpia vaatteita päälle laitettaviksi.

- Voin mä juodakin, mä olen siellä kymmenen minuutin päästä, kuului vastaus ja sitten puhelu katkesi.

Vaihdoin vaatteet pikaisesti ja kävin pistämässä vettä kiehumaan. Pikainen aamupesu ja hiusten harjaus. Näytin ihan räjähtäneeltä, mutta olihan ystäväni toki siihen tottunut jo etten minä miltään mallilta näyttänytkään. Kymmenen minuuttia tuntui kuluvan silmissä, ovikellon soidessa sydän hakkasi miljoonaa enkä voinut estää leveän hymyn tuloa kun avasin oven.

- Mä taisin oikeasti herättää sut, Petra tokaisi siniset silmät tuikkien ja hiukset suloisesti pörrössä, kuten aina.

- Niin sä taisit, mutta mä nukuinkin vaan sellaset melkein kolmetoista tuntia, sanoin ja päästin Petran sisälle. Kun sain oven kiinni tunsin miten Petra otti minua kädestä kiinni. Käännyin häneen päin ja halasin ystävääni tiukasti.

- Mulla oli ikävä, siksi mä tulin, Petra sanoi yhä pidellessään minua tiukasti itseään vasten. Tunsin miten toisen sydän löi kiivaasti, en tainnut olla ainoa joka oli jännittänyt.

- Olisit voinut ilmoittaa aikaisemmin niin olisin tullut sua vastaan. Sun ei olis tarvinnut kävellä koko matkaa yksinään tuossa pakkasessa, sanoin ja irrotin hieman otettani. Katsoin syvälle Petran sinisiin ja rehellisiin silmiin. Tuntui siltä, että tuhat perhosta olisi lennähtänyt samaan aikaan minun vatsassani.

- Mä en raaskinut soittaa aikasemmin, kun ajattelin että haluaisit nukkua pikkasen pidempään näin lauantaiaamuna.

- Kaikkea säkin ajattelet pienessä päässäs, sanoin tunsin miten sydän alkoi palata takaisin tuttuun rytmiinsä ja perhoset kadota vatsasta. Olin nyt saanut taas oman kultani takaisin luokseni eikä minun tarvitsisi jännittää mitään.

Irrotin halausotteeni ja talutin Petran keittiöön. Vesi oli kiehunut ja otin meille molemmille mukit kaapista. Petra laski laukkunsa lattialle ja katseli hetken ympärilleen.

- Täällä on kaikki ihan samalla tavalla kuin viimeksikin. Tai noi tiskit on ehkä vaihtuneet välissä, mutta muuten ihan samanlaista, Petra sanoi ja vilkaisi vihjaavasti isoksi kasvanutta tiskivuorta, joka oli vallannut lähes koko tiskipöydän.

- Ne on melkein kaikki Danin jättämiä astioita, se lähti kotiinsa viikonlopuksi, selitin samalla kuin tein meille molemmille teet valmiiksi.

 Petra istahti pöydän ääreen huokaisten. Kun katsoin häntä silmiin tajusin miten paljon olinkaan ikävöinyt tuota ihanaa ihmistä. Oli mukavaa tuntea miten toisen katse vastasi eikä välttämättä tarvinnutkaan sanoa mitään. Ojensin teemukin Petralle ja istahdin vastapäiseen tuoliin.

- Miten pitkäks aikaa sä ajattelit jäädä tällä kertaa? kysyin, ehkä tahattoman suorasti.

- Voi olla, että mä olen nyt ainakin ensi viikon täällä, sori, että mä muutan meidän suunnitelmia ihan äkisti, Petra sanoi anteeksipyytävällä äänellä ja minua kadutti heti, että olin esittänyt kysymykseni niin suoraan ja äkisti.

- Ei mun ollut tarkoitus pahalla sitä kysyä, välillä tuntuu vaan niin pahalta kun sä tulet niin äkisti ja lähdet pois ihan yhtä äkisti. Jää sellanen olo, että kadutko sä sillon jotakin, sanoin tuijotten teemukini pohjalle. Teen pinnasta heijastuivat vain omat kasvoni takaisin.

- Ei mun ollut viimeksi tarkoitus lähteä sillä tavalla, mä en itsekään tiedä miten mä lähdin niin kamalalla kiireellä ja yllättäen. Kai mä menin vaan jotenkin sekaisin tästä kaikesta, Petra selitti ja minäkin sain nostettua katseeni takaisin mukistani.

- Ei tää ole ollut kummallekaan helppoa, mutta parempi kai se on niin, että tunteet on vaikka vähän sekaisin kun että ei ollenkaan. Sitten mä pitäisin sua jo ehkä vähän outona. Onhan se iso hyppäys ystävästä tällaseen, selitin haparoiden. Minun tunteeni ainakin olivat olleet ihan sekaisin kun ensimmäisen kerran olin edes ajatellut Petraa muutenkin kuin pelkkänä ystävänä.

- Onneksi sä olet olemassa, sanoin ja katsoin suoraan toista silmiin.

Hetkessä molemmat oli nousseet seisomaan ja huomasin taas olevani tiukasti Petran halauksessa. Oli ihanaa tuntea toisen kädet ympärillään, suojelevina ja lämpiminä, elävinä. Hetken ajan näin miten Petran silmissä kiiltelivät kyyneleet. Itsellänikään eivät kyyneleet olleet kaukana.

- Tätä mä olen odottanut kauan, Petra sanoi hiljaa ja painoi lämpimät huulensa minun huuliani vasten. Silmät painautuivat kiinni ja vastasin suudelmaan kuin automaattisesti. Kädet siirtyivät toisen niskan taakse ja antauduin kokonaan tunteideni vietäviksi. Hellä suudelma tuntui kestävän pienen ikuisuuden, en olisi tahtonut päästää siitä irti vaan jatkaa loputtomiin. Lopulta oli pakko hengittää ja näin kuinka Petran poskelta vierähti kyynel. Pyyhin sen hellästi pois ja painoin suudelman hänen poskelleen.

- Sä olet niin kaunis, kuiskasin hiljaa. Ei tuntunut sopivalta sanoa mitään normaalilla äänellä, molempien sydämetkin tuntuivat hiljenneen hetkeksi.

- Niin säkin, Petra vastasi. Painoin huuleni hellästi hänen huuliaan vasten ja tunsin kuinka suudelma vei meidät molemmat mukanaan.

- Sä olet kohta pulassa, jos jatkat samaan malliin, Petra sanoi vinosti virnistäen. Katselin hetken kauniin ystäväni kasvoja, silmät olivat syvänsiniset, nenä kaunis ja huulet ihanan paksut ja kosteat. Hiukset kehystivät kasvoja kauniisti, ne ylsivät melkein olkapäille. Sellaiset kauniin ruskeat ja pehmeän pörröiset hiukset, joihin oli mukavaa upottaa kätensä.

- En mä ole missään pulassa, sä olet vaan niin vietävän ihana, sanoin ja jatkoin katselemistani. Petran silmien ilme vaihtui hellästä leikkisään.

Hetkeä myöhemmin huomasin lattian katoavan jalkojeni alta ja olevani Petran sylissä. Hän kantoi minut makuuhuoneeseen ja laski pehmeästi sängylleni. Petra tuli viereeni sänkyyn ja ennen kuin ehdin reagoida oli hän jo kietonut kätensä ympärilleni ja suuteli minua hellästi, mutta vaativasti. Kiersin omat käteni hänen ympärilleen ja vastasin suudelmaan enemmän kuin innokkaana.