Jouluaatto tuli ja meni. Lahjat saatiin ja annettiin, avattiin ja sullottiin johonkin odottamaan matkaa. Tulee olemaan täyttä tuskaa noiden tavaroiden kanssa matkaaminen. Mutta kestettävähän se on kuitenkin, ei voi mitään. Menee sitten se päivä persiilleen, mutta menkööt.

Joulu meni jotenkin ärsyttävissä tunnelmissa, minun kulta ei kaipaa minua ollenkaan. Itse olen kamalassa paineessa tämän ikävöinnin kanssa. Vituttaa. Juuri kun olin kavereille hehkuttanut miten hyvin meillä menee. En nyt tiedä sitten onko se suhteen mitta miten paljon toista ikävöi ja ikävöivätkö molemmat. Parempi se varmaan vaan kun toinen ei anna ainakaan turhaa toivoa, että olisi minuun ihastunut tai mitään. Pitää varmaan omatkin tunteet haudata ja alkaa nukkua omalla puolella kämppää kun toisesta on kiva nukkua yksin ja muutenkin. Minä en vaan siitä nauti, tulee juuri tällainen hirmuinen vitutus päälle.

Ikävä alkaa pikkuhiljaa muuttua turhautumiseksi ja se ei auta kun täällä pitää osata ottaa huomioon muidenkin ihmisten tunteet. Pikkuveljillä alkaa kohta mennä hermot minun tiuskimisteni kanssa ja minulla hermot kaikkeen. Kun vaan pääsisi jo pois. En enää osaa elää 'normaalia perhe-elämää'. Ei minusta ole siihen. Eikä mihinkään muuhunkaan. Taas alkaa tulla tämä olo, että voisi hyvin hirttää itsensä eikä ketään haittaisi. Viiltely olisi tässä mukavaa paineenpurkamista, tai tupakointi (tupakka-aski odottaa repussa aukaisijaansa), mutta kumpikaan ei luonnistu täällä perheen valvovan silmän alla. Kun torstaina pääsen pois niin aski saa luvan aueta ja minä poltan, vaikka saamarin astma ei siitä tykkää.

Perkele kun on paha olla. Jos vaan kulta ei innostaisi tätä minun pahaa oloani jutuillaan, kaipa tämä on taas sitä säälin kerjäämistä, mutta olkoot. Minä en nyt jaksa. Hyviä öitä.