Kannattaa valittaa ja tehdä olonsa vielä huonommaksi. Minä valitan ahdistusta ja vedän sitten kävelymatkan aikana muutaman röökin. Valitan että kitalakeen koskee ja syön lisää tulista ruokaa. Valitan että en ole varma tunteistani kaveria kohtaan ja joka ilta pyrin samaan sänkyyn nukkumaan. En kestä olla yksin, mutta en myöskään yhdessä.

Yöt on vaan niin kamalan pitkiä ja tyhjiä jos ei ole toista ihmistä jonka käsi olisi ympärillä lämpimänä ja rauhoittavana tai jos ei voi kietoa omia käsiään toisen ympärille suojelevasti. En vaan tunne enää oloani kovinkaan varmaksi, en rakastuneeksikaan. Tuntuu että olisin pudonnut eräänlaiseen tyhjiöön.

Haluaisin toisenlaisen elämän, sellaisen jossa voisin elää normaalissa parisuhteessa mukavan nuoren miehen kanssa ja haaveilla siitä että hankittaisi joskus lapsia, oma talo ja koira. Kun vain rakkaus ei olisi näin sokeaa, enkä minä olisin näin tyhmä ja nuori. Haluaisin olla jo kypsempi, kouluni käynyt, töissä käyvä ja miestään rakastava aikuinen nainen. En välttämättä haluaisi menettää lapsellisia luonteenpiirteitäni enkä sitä miten näen maailman nyt. Haluaisin vain tasaisen ja ehkä tylsänkin elämän, jossa jännittävimmät tapahtumat eivät särkisi sydäntäni yllättäen.

Välillä on ihanaa päästä pois kavereiden seurasta, olla ihan yksin ja itsenäinen. Ei tarvitse olla lapsi eikä aikuinenkaan eikä kukaan ole vahtaamassa minun mielipiteideni perään. Silloin olen muiden ihmisten keskellä täysin tasavertainen olento enkä tunne itseäni niin typeräksi enää, korkeintaan hieman erilaiseksi. Jo omassa huoneessa rauhoittuminen, puuhailu ja lueskelu rauhoittavat nyt minun mieltäni, en jaksa välittää toisten ihmisten asioista, saatika omistani. Keskityn vain olemaan. Liian pitkän aikaa yksin oleminen tuntuu kamalalta, alkaa ikävöimään toista ihmistä, juttuseuraa ja jotain lämmintä vierelleen. Nyt viikonloppuna saan/joudun olemaan yksin enemmän kuin normaalisti, mutta ei se tällä hetkellä tunnu kovinkaan julmalta tuomiolta, päinavastoin. Olen odottanut tätä jo jonkin aikaa.