Biisi joka soi : Kotiteollisuus - Kielletyn puun hedelmä (live)
Sää ulkona: sataa räntää ja välillä lunta, harmaata ja koleaa
Oma mieliala: pikkasen surullinen

Eilen illalla istuskelin kaverin huoneessa vähän yli puolen yön, mikä nyt oli melko tavallista. Liiankin, kaveri alkaa ilmeisesti kyllästyä minun olemassa olooni. Varsinkin siihen, etten osaa enää olla yksin ja roikun vaan kaverin huoneessa koko ajan. Mutta kun minulla ei ole ollut kaveria, jonka kädestä voisi pitää kiinni tai jonka kyljessä voisin nukkua yöni rauhassa. Syyslomaa ennen nukuttiin varmaan yli viikon ajan joka yö vieretysten käsiraudoissa, nyt ei olla sen jälkeen nukuttu yhdessä kuin yksi yö. Kamala ikävä, mutta tuntuu että kaveria ei enää kiinnosta minun kanssa oleminen. Enkä ihmettele. Mutta en viitsisi siitä alkaa tilittämään kaverille, koska pelkään muutenkin ainoan ystävän menettämistä.

Haluaisin vaan jonkun jonka vieressä voisin tuntea itseni edes pikkasen rauhallisemmaksi ja oloni turvalliseksi. Haluaisin, että joku ei katsoisi minua oudoksuen tai säälivästi. Luulen olevani ihastunut ystävääni, tai sitten olen vain kiintynyt enemmän kuin toisiin ystäviini. Tuntuu vaan tosi pahalta kun en osaa sanoa ikinä mitään oikein, töpeksi aina kaikessa ja olen helvetin ärsyttävä pentu. Ihastuminen ei nyt sinällään olisi niin paha, mutta kun olen muutaman vuoden ajan miettinyt omia tunteitani, sitä olenko hetero vai enkö. En kuitenkaan näe siinä mitään vikaa että rakastuisin saman sukupuolen edustajaan, eihän sitä ihmisen sukupuoleen rakastuta, vaan luonteeseen tai mihin nyt ikinä sitten rakastuukaan. Itse ihastun yleensä ihmiseen luonteen perusteella, ja sen miten minua kohdellaan. Kaverini on joskus hieman äkkipikainen ja määräilevä, mutta itse olenkin tällainen pieni surkuttelija, joka kaipaa hieman komennusta ja sitä, että joku osaa ottaa ohjat käsiinsä ja sanoa painavan sanan. Kaipaan sitä, että voin kaivautua kullan kainaloon piiloon kaikkia maailman pahoja asioita ja unohtaa olevani olemassa. En kuitenkaan uskalla puhua näistä asioista kaverilleni, vaikka hän varmasti ymmärtäisi, koska hänellä on samankaltainen ajatusmaailma. Kuitenkaan en halua pilata ystävyyttä omilla typerillä ihastumisillani. Pitää varmaan joskus vain etsiä joku toinen jonka kanssa voisi sitten alkaa etenemäänkin.

Siihen asti taidan olla vain yksinäinen pieni opiskelijatyttö, joka ei tiedä mitä tahtoisi elämältään. Tällä hetkellä en tiedä olenko oikeassa koulussa, jotenkin ala ei enää tunnu houkuttelevalta kun toinen vuosi on menossa. Kuitenkaan mikään muukaan ei kiinnosta. Lähinnä aina kiehtoo ajatus itsemurhasta. Eilen illalla mietin miten ihanaa olisi jos uskaltaisin vetää ranteet auki tai tehdä jotakin sellaista, mutta eihän minulla sellaiseen ole rohkeutta. En kestäisi sitä kipua, vaikka yleensä kestän kipua melko hyvin ja itseasiassa usein nautin itseaiheutetusta kivusta. Tiedän, että omalla itsemurhalla yrittäisin herättää ihmiset huomaamaan sitä miten minua sattuu ja miten kaipaan ymmärtävää ihmistä rinnalleni. Viiltelystä tuli tänä syksynä itselleni lähes pakkomielle, kaverin kanssa lähentyminen kuitenkin pysäytti sen, mutta tämän hetkinen tilanne houkuttaa taas viiltelemään, mutta en tiedä mitä tekisin. Puran tunteeni lähinnä kirjoittamalla, runoja yleensä, mutta kuitenkin. Se on ollut ainoa tapani purkaa tunteita muutamien vuosien ajan, kun ei ole ollut ketään jolle voisi oikeasti puhua, mutta en tiedä. Sekään ei tunnu enää auttavan kunnolla. Itsemurhaa olen hautonut mielessäni muutamien vuosien ajan, joka talvi/syksy olen kärsinyt melko syvästä masennuksta.

Tiedän mitä tämän vuodatuksen lukeva ihminen ajattelee: 'Voi helvetti, taas yksi teini joka valittaa turhasta'. Ehkä, mutta parempi kai kirjoittaa ajatuksensa tänne kuin oikeasti vetää ranteet auki.