Ei ole suurempaa kertomista, mutta silti ilmoitan olevani hengissä. Eikä suurempia surujakaan pahemmin ole ollut. Viikonlopun olin maaseudulla ja kävin koiran kanssa kiertelemässä tutut paikat läpi. Istuskelin sitten mökin rannassa pitkän tovin ja mietin pikkasen omaa elämää. Mikäpä tässä nyt olisi niin kamalasti vinossa. Eipä kai muu kuin se ettei ole sitä oikeaa elämää. On vain istumista kaverin huoneessa, koulussa, töissä tai jossakin. Tuntuu että kaikki päivät on samanlaisia, hankala enää muistaa mitä on edellisenä päivänä tehnyt.. Pitäisi varmaan oikeasti vaan löytää poikaystävä. Saisi elämään jotakin sisältöä.

Sitten sananen siitä että olenko ihastunut ystävääni vai enkö. En varmaankaan ole, joskus vaan toivon sitä. Toivon että olisi edes joku sellainen tunne johon voisi hukuttautua, siis surun lisäksi. Ei sitä kuitenkaan vielä ole löytynyt. Ihastuminen olisi välillä ihan piristävä kokemus. Kaveriin ihastuminen ei vaan ole paras tapa, koska ihastuksen pitää olla sellainen josta voisi salaa haaveilla, kuvitella millaista elämää toinen ihminen elää jne. Kaverin kanssa ollaan niin paljon yhdessä että sellainen haaveileminen on turhaa. Aamulla kun herää niin about tunnin kuluttua alkaa yhteinen päivä, joka sitten kestää siihen asti kunnes kumpainenkin katoaa omaan huoneeseensa nukkumaan. Ihastuksen kun jostakin tähän hätään keksisi niin olisi ihan kiva homma, pitää toivoa että seuraavassa jaksossa sattuisi olemaan koululla mukavia tyyppejä, joista voisi vähän vaikka haaveillakin.

Biisi joka soi : Zen Cafe - Pistät avaimen lukkoon
Sää ulkona: harmaata ja lumetonta, prkl.
Oma mieliala: harmaa ja ärsyttävä
Tänään olen: tehnyt samaa kuin aina.