Keskiviikkona sain kullan vanhemmilta kyydin rautatieasemalle ja kulta saattoi minut ja kamat aseman portaita ylös, hyvästiksi sain suloisen pienen suukon, joka tuli täysin yllätyksenä. Merkitseeköhän tämä siis että me oikeasti ollaan Me, tai jonkinlainen pari? Vanhempien edessä tuollainen pusu on vielä ehkä hieman merkityksellisempi kuin pelkästään julkisella paikalla. Se pusu sai minut hymyilemään koko junamatkan ajan ja saa edelleenkin.
Ystäville on siis asiasta kerrottu, molemmilla oli paljon kysymyksiä ja minulla todella vähän vastauksia. Onneksi minulla on kaksi niin älyttömän ihanaa ja tukea antavaa ystävää, joille voin asiasta kuitenkin puhu. Huonojakin uutisia oli, mutta niistä en ala edes anonyymina nettiin kirjoittamaan, en halua pettää ystäväni luottamusta. Mutta mukavaa kuultavaa se ei ollut, onneksi ystävä ymmärtää että minulle voi asioistaan puhua ja että minulta saa tukea vaikka muut eivät uskoisi.
Ikävä kullan kainaloon on ihan hirvittävän suuri. Karkkilakon loppuminen kuitenkin hieman helpottaa asiaa, suklaalevy on jo korkattu ja pikkuveljen namupussilla vierailtu ahkerasti. Verensokeri ei ainakaan pääse laskemaan ihan nopeasti, pitäisi vaan muistaa syödä jotain muutakin. Keskiviikkona isäpuoli väitti että olisin mukamas laihtunut, ja pah. Kunhan mielisteli tai jotain, en kyllä tiedä. Se on suhteellisen rehellinen sanomisissaan, suorastaan liiankin. Jospa sitä sitten onkin hieman laihtunut, kuulema ainakin kasvot on kaventuneet. Voi kun olisivatkin.
Olisin keskiviikkona himoinnut vielä viimeistä kunnon suudelmaa kullan kanssa, mutta toinen kämppis se jaksoi sitten vainota meitä sen aikaa mitä kämpällä ehdittiin olla. Sainpa onneksi sen pienen suukon edes, se oli tosi suloista. Sitä muistelemalla jaksaa kai edes jouluaattoon asti, kun silloin saa avata vihdoinkin kullan antaman lahjan.
On muuten tosi pelottavaa miten helppoa on tuon kolmannen persoonan selän takana puuhailu. Oltiin kolmestaan pötköttelemässä sängyssä (se on kaverillinen tapa joskus) ja minä tietysti kullan ja seinän välissä. Siinä sitten kullan vikkelä käsi ehti tehdä läheistä tuttavuutta paidan alla asustavien kaksostenkin kanssa eikä sängyssä oleva kolmas osapuoli huomannut mitään, pussailu ei vaan onnistunut oikein siinä, siitä olisi kait lähtenyt liiaksi ääntäkin. Niitä ääniä aina nauraa silloinkin kun ollaan kahdestaan sängyssä. Se on vaan niin hassua kun molempien huulet ja kielet etsii levottomana toisiaan ja kullan huulet on vielä niin ihanan isot ja pehmeät.
Kamala ikävä, haluaisi vaan edes hetkeksi kietoa kädet toisen ympärille ja vetää toinen ihan lähelle, jäädä vaan siihen odottamaan maailmanloppua tai mitä tahansa. Kunhan ei tarvitsisi lähteä mihinkään, ikinä. Nyt joutuu vielä kestämään monta päivää yksin sängyssä. Saa nähdä onko kulta milloin palaamassa kämpälle, joudunko sitten montakin päivää siellä yksinäni ikävöimään.. Toivottavasti en kovinkaan pitkään sillä olen jo nyt, parin päivän 'yksinäisyyden' jälkeen, ihan totaalisen valmis lähtemään takaisin kullan kainaloon. Pelottaa vaan kamalasti jos kulta alkaakin jo kyllästyä minuun muttei vaan kehtaa sitä minulle ilmaista. Se olisi julmaa.
Meidän jumalatar oli jouduttu lopettamaan, siis meidän entinen kissamme. Kisuli joutui meiltä lähtemään joskus vuosia sitten kun äiti tuli pahasti allergiseksi, mutta meidän kissa se tavallaan vieläkin oli. Kuulema oli halvaantunut takapäästä ja jouduttu siksi lopettamaan, en halua edes tietää miten se on oikein lopetettu. Oli ehkä syönyt naapurinavetassa jotakin myrkkyä, aika oudolta minusta kuulostaa, mutta kuitenkin. Meidän rakas kissamme on poissa, enkä minä ole sitä moneen vuoteen edes nähnyt. Ikäviäkin asioita tapahtuu ennen joulua. Rest in peace Taika. <3
Huonoistakin uutisista huolimatta:
Hyvää joulua kaikille ja muistakaa pitää kultaanne hyvänä, jos teillä on siihen mahdollisuus!
Kommentit