Varmasti en ole mennyt yhtä sanattomaksi pitkiin aikoihin kuin mitä tänään koin. Kun "kultani", eli siis se ihana ystäväni johon olen syksystä asti ollut ihastunut, pudotti pienen pommin kysymyksen muodossa, voin sanoa että sanat oikeasti katosivat päästäni. Kysymys kuului "mitä sinä näit minussa silloin muutama kuukausi sitten?". Vaivaantunut hiljaisuus ja päässäni sekoamistunne kestivät hetken ja sen jälkeen sanoin jotain tyhmää ja sitä seurasi taas lisää hiljaisuutta. Mitä tuollaiseen voi vastata, tunsin niin paljon asioita silloin muutama kuukausi sitten, että tuntuu typerältä edes yrittää pistää niitä sanoiksi näin pitkän ajan jälkeen. Tuntuu yksinkertaisesti typerältä ja hämmentyneeltä.

Tavallaan olen myös katkera siitä miten kysymys tuli täytenä yllätyksenä ja kuinka minusta tehtiin se suuri syyllinen, joka ei osaa vastata tai on typerästi ihastunut pikkulikka, joka sekoittaa haaveet todellisuuteen ja kuvittelee itsestään liikoja. Kyllä minä sen ymmärrän että minusta ei ole helppoa pitää, ainakaan usein. Tai saattaa olla hetken mutta sitten minä rupean aina typeräksi pikkulikaksi. Olen huomannut sen niin monesti ja yrittänyt tehdä asialle jotakin, se vain on asia joka ei tunnu kuitenkaan muuttuvan.

Ihastun liian nopeasti ja liian vakavasti, sitten olen hetkene onnellinen ja jossain vaiheessa en enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Haluan vain rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi. Edes hetken.

Tunnen itseni idiootiksi, seonneeksi ja raivostuttavan pelkuriksi. Vastasin tuohon kysymykseen vasta illemmalla, viestillä. Viestiin en saanut vastausta ja ilta ystäväeni kanssa tuntui väkinäiseltä ja pelkään saanko tilannetta enää palaamaan normaaliksi vai joudunko tämän jälkeen kestämään väkinäisyyttä ja pelkäämään selkään puukotusta. En tiedä, mutta se selviää vielä joskus. Onnellista loppua on ehkä turha alkaa odottamaan..