Itkettää. Miks kaiken hyvän pitää mennä niin nopeasti ohi? Miun ja kullan juttu oli ihan mielettömän suloinen ja kerrankin minä olin oikeasti onnellinen. Nykyään tuntuu, ettei siitä jutusta jäänyt mitään muuta kun paljon surua ja kaipausta minun mieleen.Välillä tuntuu, että minä olen vaan kuvitellut sen muutaman kuukauden aikaiset tapahtumat.
Eikö siihen ihmiseen ole pitänyt jo pikkasen kiintyä tai olla jotakin tunnetta mukana kun on ensisuudelmasta ja kahden nuoren naisen välisestä jutusta kyse? Itse menen aina juttuun mukaan koko sydämellä, en säästele tunteitani pahemmin. Se onkin ehkä koko jutun ydin. Menen juttuun mukaan luulleen, että toisellakin on tunteita kun sitten ei kuitenkaan ole. Petyn vaan pahasti ja satutan itseäni. Miksei ole olemassa rakkautta joka ei satuttaisi ollenkaan?

Mitään muuta en haluaisi niin kovin kuin, että kulta vastaisi taas minun tunteisiin ja antaisi oman panoksensa meidän juttuun. Haluaisin niin kovasti sanoa kullalle kuinka paljon minä hänestä välitän ja kuinka kovasti pelkään hänet menettäväni.. Olen kuitenkin niin säälittävä pelkuri, etten voi muuta kuin valitella asiaa täällä, anonyymina.

Ehkä pitäisi vaan unohtaa koko juttu ja yrittää päästä elämässä eteenpäin. Se on vaan niin pirun hankalaa kun asutaan yhdessä ja molemmat on kovia kaipaamaan välillä toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta. Saisi jostain taivaista pudota yhtäkkiä minulle jotain ihmeellisiä voimia, että kehtaisin ja uskaltaisin kertoa tunteistani tuolle maailman suloisimmalle naiselle..

Haluan taas kokea sen tunteen kun on ihan lähellä toista ja molemmat odottavat suloisen tunteen vallassa tulevaa suudelmaa. Ikävä.